Ernest Bloch & Ferruccio Busoni
Mikkeli City Orchestra, cond. Daniel Raiskin. Risto Lauriala, piano.
ALBA records 2007
- Ernest Bloch (1880-1959):
Concerto Grosso nro 1 for Piano and String Orchestra - Ferruccio Busoni (1866-1924):
Conserto for Piano and String Orchestra d-minor op. 17 - Ernest Bloch:
Concerto Grosso nro 2 for String Orchestra and Soloistic String Quartet - Ferruccio Busoni:
Berceuse (Elegia nro 7) (arr. for String Orchestra by Ilya Hoffman)
”Ernest Blochin concerto grossot ovat ohjelmistovalinta, joka hienosti puoltaa levyn tekemistä. Uusklassinen raikkaus yhdistyy konservatiiviseen harmoniaan, ja keskeiseksi mielikuvaksi syntyy tunteikas, vilpittömän naiivi nostalgia [..] Risto Lauriala hoitaa soolo-osuudet auktoriteetilla, keveiden juoksutusten sijasta pääpaino on aksentoinnissa.”
– Kare Eskola, RONDO marraskuu 2007
* * *
”Blochin Concerto Grosson no.1 (pianolle ja orkesterille) karkealla kammalla vedetty nuottikuva ällistyttää. Hipaisu minimalismin sekä selkopuheen suuntaan osoittaa nykypäivään, fuuga oppikirjan kymppiluokalle. Busonin pianistisempi konsertto antaa taas Laurialalle paremman näytön mahdollisuuden. Blochin Concerto Grosso no. 2 jousille on maalauksellisen kaunis ja ilmeikäs. Busonin Berceusessa on unen autuutta. Lauriala ja mikkeliläiset ovat hyvien löytöjen äärellä.”
– Matti Saurama, Uutispäivä Demari 7.12.2007
* * *
”Uudella levyllä kappaleet tulkitsee selkeästi, tyylipuhtaasti ja kirkkaasti esiintyvä Risto Lauriala sekä yllättävän suurelta kuulostava Mikkelin kaupunginorkesteri, jonka Daniel Raiskin on saanut varsin hyvään soittovireeseen. Toivottavasti valtavirtoja kaihtava ohjelmisto rohkaisee tarttumaan uutuuteen, sillä vähääkään ennakkoluulottomuuteen taipuvalle kuulijalle sekä esitykset että kappaleet tuovat pirteää vaihtelua.”
– Mikko Nortela, Karjalainen 11/2007
Music & Vision article: Finnish pianist Risto Lauriala talks to Bill Newman
Kirjasta ”Rakkaudesta Bachiin”, Suomalaiset taiteilijat ja musiikin ystävät kertovat suhteestaan säveltäjämestariin.
(Gummerus kirjapaino Jyväskylä 2000.)
Vuosikymmenien saatossa ajatukseni kulkeutuvat niihin lukemattomiin hetkiin, joina olen saanut elämyksiä ja voimaa, lohtua vaikeuksien keskellä, iloa elämän jonkinasteista hahmottamista Bachin musiikin täyttäessä sieluni syöverit.
Pelkään tässä yhteydessä asioiden kaunomaalailua, toisin sanoen Bachin ripustamista liian korkealle jalustalle. Hänen musiikkinsa tulee tuolloin ”mystifisoiduksi”, jolloin se ei olekaan enää kaikkien ulottuvilla. Bach on kaikista kunniamaininnoista huolimatta myös raadollinen, lihaa ja verta, konkretiaa. Samalla hänen musiikkinsa on kuitenkin aina maustettu elämän ainutlaatuisella suolalla, se on olennaisesti tästä todellisuudesta, mutta kykenee kuitenkin ikään kuin liittämään yhteen sekä taivaallisen, jumalallisen kosketuksen. Hän yhdistää taivaan ja maan saaden koko universumin soimaan.
Ensimmäiset muistot Bchin musiikin parissa vievät 50-luvulla Alavudelle ja myöhemmin Ouluun, jossa kotona soivat Fernando Germanin esittämänä urkusonaatit ja vanha rahiseva Fritz Heitmannin urkulevy. Kuusivuotiaana tajusin ehkä pienoisen aavistuksen levyistä huokuvasta sakraalitunnelmasta. Samoin kaikuivat kotona passiot ja myöhemmin kantaatit, motetit, brandenburgilaiskonsertot, orkesterisarjat, sooloviuluteokset, sellosarjat, piano- ja urkuteokset. Isäni ja ennen kaikkea vanhin Jouko-veljeni olivat johdattamassa tiedostamattaan myös minua Bachin sävelteosten lähteille, ja ne puolestaan ovat minua uusien, entistä ihmeellisempien ulottuvuuksien äärelle.
Muistoihin liittyvät myös omat urkuharjoitukseni Oulun kylmissä kirkoissa 60-luvulla, jolloin pianonsoiton opintojeni ohella sain kipinän tutustua Bachin urkuteoksiin. Urkutriosonaattien läpikahlaaminen sormiolla ilman jalkiota Jouko-veljen kanssa Kempeleen ikivanhassa puukirkossa Oulun lähettyvillä – muistot sulautuvat mielessä merkillisellä tavalla virstanpylväiksi, jotka ovat näyttäneet tietä eteenpäin.
Piano-opinnoissa Bach on ollut minulle alusta asti suunnannäyttäjä. Välillä hän on jäänyt taka-alalle palatakseen uudessa näkökulmassa. Miksi valintani soittimen suhteen päätyi pianoon? Vanhempien tarkoituksena oli hankkia piano vanhimmalle Jouko-veljelleni, joka meistä sisaruksista mahtoi olla silloin – ja on edelleen – musiikin maailmaan syvimmin orientoitunut. Istuuduin katsoakseni ja selatakseni Thompsonin lasten soittovihkoa ja ryhdyin kiireesti opettelemaan nuotteja ja ensimmäisiä kappaleita.
Siitä innostus alkoi. Pianonsoiton opiskelun aloitin hieman alle seitsemän vuotiaana ensin parin ”soittotädin” opastuksella, myöhemmin saksalaissyntyisen Helge Lückin johdolla. Lück oli karismaattinen henkilö, jolla oli kyky saada oppilaansa intuitiivisesti innostumaan musiikista. Varsinaisen pianotekniikan hionta jäi miinuspuolelle; vastuu siitä oli täysin opiskelijan harteilla. Lückin tunneilla sain tutustua kuuluisan pianistin Glenn Gouldin Bach-äänitteisiin, ja luulenpa siinä olleen merkittävän sytykkeen Bachin klaveerimusiikki-innostukseeni.
Myöhemmin opiskelin Oulun musiikkiopistossa erinomaisen pedagogin Jussi Törnwallin johdolla, sittemmin Sibelius-Akatemiassa professori Timo Mikkilän luokalla. Pianodiplomini on vuodelta 1972. Jatkoin opintojani Lontoossa Ilona Kaboksella ja päätteeksi Dieter Weberin luokalla. Opiskelun hänen johdollaan oli opintojeni merkittävin jakso, mitä tuli pianonsoittoon ja yleensä syventävään käsitykseen tulkinnasta.
Erityisen mieleenpainuvana Bach-esityksenä olen pitänyt erästä konserttiani kesällä 1998 Islannissa musiikkijuhlilla. Soitin modernissa kirkossa keskellä mitä kauneinta luontoa. Teoksena oli Bachin Goldenberg- muunnelmat. Se oli konsertti, joka sanamukaisesti annettiin ylhäältä. Kuin olevani Sanan palvelija tekstinäni J. S. Bachin muunnelmia iki-ihanasta valonhämyisestä Ariasta. En halua kerskata esityksellä – kysymyksessä oli hetki, jollaisia elämässä suodaan kerran tai pari. En myöskään pysty tarkemmin määrittelemään, miten tai miksi kaikki tapahtui. Uskomattoman rauhallisen, jylhän luonnon keskellä heinäkuisen sunnuntai-illan hämärtyessä sain soittaessani kokea todeksi sen, ettei ole suurta eroa puhutun sanan tai musiikin sanoman välillä. Yhtä kaikki ne julistavat Jumalan kunniaa. Saarnatekstini kirjoittaja oli Johann Sebastian Bach, itse olin lukijana.
Usein kuulee kysyttävän, pitäisikö Bachin klavier-teoksia soittaa nykyaikaisella Steinway-flyygelillä vai cembalolla. Kysymys on täysin akateeminen. En voisi kuvitella Bachin kaltaisen universaalin hengenjättiläisen karsastavan nykyaikaista hienosointista konserttiflyygeliä. Luulisinpa hänen ihastuksissaan hykertelevän käsiään. Kysymys autenttisuudesta saa joskus koomisia sävyjä, kun ja jos pitäydytään taiteessa jonkinlaisessa fundamentalismissa. Tärkeintä on lopulta aina tyyli, hyvä maku ja johdonmukaisuus.
Vanhetessani tai toivottavasti edes hieman muusikkona kypsyessäni toivoisin esittäjänä olevani Sanan palvelija kuulijoiden edessä. Samoin kuin puhujalta odotetaan vakuuttavuutta, sanojensa takan olemista, samaa toivoisin musiikin esittäjältä. Kauneuden maailma sellaisena kuin sen koemme esimerkiksi Bachin musiikkia kuunnellessamme on aina tietyllä tavalla yksinkertaisuutta. se ei tarkoita simppeliyttä, vaan tavallaan matemaattisen tarkkaa järjestelmää, kuten avaruus linnunratoineen kaikkineen. Kun esittäjän hartain tavoite on tuon täydellisen järjestelmän yksinkertaistaminen kauneudeksi, avautuu kuulijalle tie löytää oma totuutensa.
Kaiketi on täysin mahdollista, että henkilö, jolla ei ole mitään kristillistä vakaumusta, vastaanottaa Bachin musiikin kauneus- ja iäisyysarvot. Ajattelen erityisesti soitinmusiikkia. Puhtaasti musiikilliselta kannalta katsottuna ei tienkään voida asetta mitään ehtoja Bachin musiikin ”kristillistämiseksi”. Kuten Jouluoratorio osoittaa, Bachilla ei ollut rajaa hengellisen ja maallisen musiikin välillä, vaan hän esimerkiksi kyseiseen teokseen lainasi aikaisemmin säveltämiään maallisia kantaatteja. Kuulijalta tämä jää huomaamatta, ellei hän tunne teoksen syntyhistoriaa. Johdonmukainen seuraus on tietysti se, että Bachilla on annettavanaan jokaiselle oma aarteensa, niin vakaumukselliselle kristitylle kuin uskonnottomallekin. Jokainen voi löytää hengenravintoa, musiikillisia, uskomattomilta tuntuvia oivalluksia, emootioita ja myös ”kosmisen ulottuvuuden” heijastumaa. Bachia ei voi eikä saa karsinoida minkään rajatun alueen sisäpuolelle.
Tiedämme Bachin olleen vakaumuksellinen kristitty, jonka elämänkatsomuksen mukaista oli kirjoittaa sävellyksiensä loppuun sanat Soli Deo Gloria. Ihmisen pienuus ja Jumalan suuruus olivat lähtökohtia hänen sävellystyölleen ja koko elämälleen. Itse kuulen nimenomaan Johannes- ja Matteus-passioissa ja lukuisissa kantaateissa Bachin omat kristityn vaeltajan sydämenlyönnit. Hänen musiikkinsa ja tekstit ovat niissä yhtä.
Mikä on Bachin merkitys ja hänen musiikkinsa sanoma? Juuri tässä joudun herkästi mystifioinnin tielle. Miten selittää selittämätöntä, miten verbalisoida asioita, jotka kulkevat eri teitä sanojen kanssa!
Mainitsen ainoastaan muutaman esimerkin Bachin teoksista, joiden kautta ainakin minulle on valjennut jotakin elämää kannattavista peruspilareista. Kuunnelkaamme motettia ”Singet dem Herrn ein neues Lied” tai Jouluoratorion viidennen kantaatin alkuuoroa ”Ehre sei Dir Gott gesungen” tai Peter Schreierin ja Karl Richterin esittäminä Bachin ”hengellisiä lauluja ja aarioita Schemellin laulukirjasta”. Näiden ja lukemattomien muiden teosten takana soi loputon kauneuden maailma, joka kattaa kaiken tunne-elämän kirjon, mutta ennen kaikkea viitoittaa tietä yli rajan ikuisuuteen ja iankaikkisuuteen, jossa soivat täydellisinä ne sävelet, joihin Bach jo elonsa päivinä, vielä maan alhossa kulkiessaan, valoi ikuisuutta enteileviä valonsäteitään.
Johannes-passion loppukoraalissa symbolisoituu koko Bachin musiikillinen sanoma. Hän oli saanut Herraltaan lahjan pukea säveliksi ihmisen tuskan ja hädän, mutta myös riemullisen varmuuden tulevaisuudesta kirkkaudessa. Bachille kuolema ei merkinnyt koskaan loppua, vaan porttia todelliseen elämän. Usko kuoleman voittajaan Jeesukseen Kristukseen siivitti lopullisesti Bachin julistamaan musiikillista toivoa, lohdutusta ja uskoa.
Rakkaudesta Bachiin – rakkaudesta elämään ja toivoon ja iankaikkiseen iloon – siinä hänen testamenttinsa meille.